sunnuntai 24. tammikuuta 2021

Kuuletko sinä?

 On eri asia kuunnella vai kuulla, hassultahan tuo kuulostaa mutta näin se vain on.

Kuvittele tilanne...

Ratikkaan työntyy ovista vaunut joissa istuu uteliaana katseleva, pieni ihmisen taimi. Äiti on huolehtivainen ja ottaa lapaset pois sekä avaa haalarin vetoketjua. Vanhempi istuu vaunujen viereen ja kaivaa taskustaan kännykän jota aloittaa selaamaan. Pienokainen yrittää ottaa katsekontaktia sitä saamatta. Hän yrittää hivuttautua ylemmäs jotta näkisi ulos, siinä onnistumatta. Suusta tulee äiti, äiti ja vanhempi paijaa päätä nostamatta katsettaan ylös puhelimesta. Lapsi aloittaa uudet nousupyrkimykset, naama alkaa punoittamaan ja ääni alkaa kohoamaan. Äiti ottaa tottuneesti tutin ja tyrkkää lapsen suuhun, samalla laskee selkänojaa lepoasentoon ja kaiken aikaa silmäilee puhelinta. Tutti lentää kärryistä, lapsen huuto täyttää vaunun. Äiti tuohtuu ja punastuu, ääneen puuskuttaa -"jos et osaa olla hiljaa niin meidän täytyy sitten jäädä pois". Pysäkille saavuttaessa äiti vetää vaunut ulos, lapsen huutaessa ja potkiessa. Äidin naamassa loistaa kiukku, kännykkä kuitenkin pysyy tottuneesti toisessa kädessä.


Vanhempi pariskunta kipuaa kyytiin ja etsiytyy neljän paikalle vastakkain istumaan. Rouva pulputtaa niin liukkaista lattioista kuin korkeista penkeistä. Kaivelee laukkuaan ja pohtii laboratoriotuloksiaan, lääkärien pätemättömyyttä ja hoitajien huolimattomuutta. Ulkona satelee lunta ja mies on asettanut mustat rukkaset syliinsä, katselee ulos. Mannerheimintien ikkunoissa loistaa monissa vielä jouluvalot ja se selvästi nostaa hymyä namalle. - "Katso kultaseni kuinka kauniilta ulkona näyttää", hän sanoo vaimolleen. Rouva ei selvästi kuule kuin oman äänensä ja jatkaa päivittelyä ruokakaupan kassojen tympeistä ilmeistä. Matka jatkuu mutta vanha herra pysyy lopun matkaa vaiti.


Itsekseen puheleva, parrakas mies saapuu keskimmäisistä ovista, -"kylmähän siellä on". Maskinaamaiset kanssamatkustajat ovat hiljaa ja katsovat poispäin. Mies kävelee jutellen ihan raitiovaunun etuosaan ja istuu alas. Pientä puheensorinaa kuuluu matkan aikana ja kukaan ei kiinnitä huomiota, ei edes lähellä istuva rouva ruokakassiensa kanssa. Pysäkin lähestyessä mies nousee ja toivottaa rouvalle hyvää alkanutta vuotta. Rouva ei käännä edes päätään. Mies kääntyy lähemmäs ovea vaunun kaartaessa pysäkille ja juttelee -"voi sitä ihan toivottaa takaisinkin". Ovi avautuu ja parrakas mies on poissa. Rouva istuu edelleen jähmettyneenä, ikkunasta ulos katsoen ja raitiovaunu jatkaa matkaansa.

Voisin kirjoittaa näitä esimerkkejä loputtomiin, ratikassa kun istun monesti viikossa. Omistatko sinä kuuntelemisen taidon?


Kuinka paljon ilmassa lentääkään sanottuja sanoja mutta ei kuultuja!

❤ Kuunnellaan toisiamme❤

20 kommenttia:

  1. Kyllä sitä monenlaista kuulee, kun pitää silmänsä ja korvansa auki. Mukavaa sunnuntaita <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vain kuulee ja välillä harmittaa ettei itse ole sanojen kohteena tai läheisyydessä jotta voisi niihin tarttua ja vastata. Iloa sunnuntaihin sinulle myös Liisa <3

      Poista
  2. Tämä vanha nainen...jolla on italialainen..termostaatti(ainainen kiihtymis-vaara:).
    ois sanonut äidille:huomaatko lapsellasi on "äidille asiaa"
    Surullista,järkyttävää,,,,kun on lapsia jotka kahteen ikävuoteen ei osaa puhua....???

    ehkä löydän itseni"yksin puhelevana...vielä joskus?:)))
    Mutta kun on ammattiauttaja/lääkäri,joka kuuntelee VAAN EI KUULE?....olen kyllä ruotiin palauttanut,,,,ja kiitosta jälkeenpäin saanut,,heiltä..kun huomautin:)
    Iloa ja valoa..meille kaikille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Päikkätätsynä olen tullut aika varovaiseksi jos huomautan jonkun vanhemman käytöksestä, siinä saa silmilleen ja lopputulos usein ei ole sitä mitä toivoisi. Ainoa mihin nykyisin puutun aina on vaaratilanteet mm. juoksevat lapset liikenteessä ja keikkuvat vauvat kiinnittämättöminä liikennevälineissä. Silloinkin harvemmin saa kiitosta huomioinnista ;) mutta onpahan ainakin yhden nappulan hetkellinen tapaturma ehkäisty. Iloa ja valoa todellakin meille kaikille, hymy naamaan maskin alle ja pilkettä silmäkulmaan <3

      Poista
    2. Kyllä puhut asiaa!
      ..ehkä minäkin;olen oppinut olemaan "harkitsevainen"..
      hetkellinen nousu ..oli tuo kirjoitus:)
      "Äidin-vaisto"🤗🧡

      Poista
  3. Minulla kai tuo kuulluksi tulemisen tarve itselläni, kun suht helposti - ainakin omasta mielestäni - kuulen ja kuuntelen muita.
    Pieni poika isälleen ratikassa vappuaattona kirkkaalla äänellä "Kunpa joskus elämässään pääsi ongelle" - ei kukaan voinut olla kuulematta tuota silmät kuivina.
    Edessä olevan tylsän työpäivän pelastus, pieni tyttö laulaa bussissa:"Pikku koira haukkuu hau hau, iso koira haukkuu HAU HAU" Yhtään synkkää naamaa ei jäänyt bussista pois.
    Näiden pienten ihmisten iloisuuden lisäksi olen kuullut pelkoja sairauksista, suruja menetetyistä läheisistä, sodasta selviämisestä, lähes kaikesta elämän kirjosta. MIKSI? Olen kai itse yksinäisen, surullisen, vaarattoman näköinen. Ilman kännykkää ja kuulokkeita. Seuraan ihmisiä, katson silmiin minua katsovaa. Ei kaikki ihmiset ole vaarallisia. Minä en ole, vaikka joskus pinna katkeaakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämä on liian mielenkiintoista että työntäisin kuulokkeet korviini ulkona, jäisin ilman linnunlaulua, elämän ääniä ja juuri näitä pieniä katkelmia muiden elämästä. Minä kyllä vastaan kun jollain kysyttävää, kuuntelen jos jollain kerrottavaa, sehän ei minulta ole pois <3 Skool meille vaarattoman näköisille villasukkatehtailijoille jotka kuulevat elämää ja näkevät menninkäisiä ;)

      Poista
  4. Paljon olen vastaavia kuullut liikennevälineissä. Joskus tekisi mieli napata kännykkä äidin tai isän kädestä, heittää se ulos kun bussi pysähtyy ja huutaa että puhu sen lapsesi kanssa. 😀

    Ei kuunteleminen ihan helppoa ole. Yritän tuon tuostakin muistuttaa itseäni siitä että minun pitää tietoisesti asettua kuuntelemaan oppilaitani sen lisäksi että puhun heille. 💜

    Puhuin äsken pitkän puhelun rakkaan veljeni kanssa. Molemmat tykkäämme sekä puhua toisillemme että kuunnella toisiamme. Kylläpä sinun postauksesi sopi tähän fiilikseeni (tai päin vastoin). Mainiota sunnuntain jatkoa! 🍎

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuoreet vanhemmat eivät ehkä ymmärrä kuinka paljon pieni lapsi oikeasti kaipaa selkokielistä puhetta ja toistoa oppiakseen Suomen kielen. Ne puhumattomat hetket, viikot ja kuukaudet tulee sitten pinnalle kun lapsi saapuu päivähoitoon eikä osaa kommunikoida ollenkaan :/ Kiva että postaus osui hetkeen <3

      Poista
  5. Odotustilassa työssäni harmittelen, kun yhtään kirjaa lapsille eikä lehteä aikuisille ole tarjolla.Ne on pakattu infektioriskin vuoksi pois. Kaikki räpläävät kännykkäänsä, joku neuloo, harvoin kukaan lukee mitään. Ohjaisin vanhemmat lukemaan lapselle, jos olisi mahdollista. Lukeminen on parasta yhdessäoloa kun jännittää, turvallista ja rentouttavaa. Olen itse oppinut puhelimessakin kuuntelemaan, kun soittajan puhe on hidasta, henkeä ahdistaa ja asiaa on. Kun hymyilen puhuessani, sen kuulee ja kuuliankin tulee valoipampi olo. Koen auttavani, ihan vain kuuntelemalla ja vastaamalla ystävällisesti, ilman kiirehtimistä ja asia tulee nopeasti hoidettua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo ääneen lukeminen on ihan parasta ja lapselle monessakin suhteessa kehittävää. Nykyisin valitettavasti näkee pieniä lapsia liikenteessä puhelimen tai padin kera, toisilla napit korvissa. Pienestä pitäen opitaan eristäytymään siihen pieneen kuplaan. Äänikirjat on ihan ok välillä, mutta ei kokonaan korvaavana tuotteena ääneen lukemiselle. Tuo hymyjuttu on muuten totta, jotkut osaa sen taidon <3 Ihanaa että osaat olla korvana.Toivataan pandemian loppumista ja kirjallisuuden paluuta myös odotusauloihin!

      Poista
  6. Ikävän kuulosia esimerkkejä. Ainakin sitä toivois, että kuulis ja kuuntelis ja myös reagois. Varmaan ei sitä itse aina huomaa, jos menee pieleen. Sen kyllä huomaa, jos ei tule kuulluksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Esimerkkejä on valitettavasti päivittäin, tuntuu että ei jakseta enää olla läsnä, se on surullista. Kuunnellaan ja reagoidaan <3

      Poista
  7. Kuuntelen, tiedä kuulenko aina. Vastaan aina, kun puhutaan. Usein puhutaan. Usein tulee hienoja keskusteluja elämästä. Kun omassa elämässä on asiat hyvin, on helppo huomata muut.
    Mutta muistan hyvin sen pohjattoman väsymyksen, kun lapset olivat pieniä. En ollut hyvä äiti, olin kuolemanväsynyt äiti, joka yritti selvitä päivästä toiseen. Minun havaintojeni mukaan nykyiset äidit ja isät pitävät lapsistaan paljon parempaa huolta kuin minä omistani aikanaan. Joskus joku ei jaksa, mutta paljon useampi näyttää jaksavan vaikka mitä. Kerran olen puuttunut asiaan bussissa. Lapsi huusi rattaissa, äiti nuokkui vieressä. Keski-ikäinen nainen alkoi haukkua äiti huutamalla bussin toisesta päästä, kailottamalla lastenhoito-ohjeita. Tuli lopuksi ihan viereen haukkumaan ja sättimään. Lapsi huusi, nainen huusi, äiti nuokkui. Kun tuli minun pysäkki, taputin naista olalle ja sanoin:"Älä välitä. Minä muistan hyvin, millaista elämä pienten lasten kanssa on." Äiti hymyili uupuneesti ja kiitti.
    En myöskään lukenut lapsilleni paljonkaan, mutta molemmat ovat innokkaita lukijoita, poikakin, molemmat osaavat myös puhua. Että joskus huonosti kasvatetut lapset pärjäävät hyvi ja joskus hyvin kasvatetut lapset huonosti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Loppukaneettisi on hyvä, näinhän se jotakuinkin on. Tietenkin vanhempina pitäisi pyrkiä hyvään vanhemmuuteen unohtamatta hoitaa omaa päänuppia ja jaksamista. Kiitos pitkästä kommentistasi <3

      Poista
  8. Hyvä kirjoitus. Minulla tuli mieleen ajasta ennen kännyköitä. Olimme miehen kanssa myös ratikassa. Pieni poika oli kysely iässä ja kyseli kaikkea mitä ympärillään näki. Se alkoi heti kun paikalleen istuivat. Äiti miksi toi setä istuu tuolla oven takana. Äiti selitti että se ajaa tätä raitiovaunua. Kysely jatkui milloin mistäkin mitä ympärillään näki. Seurasimme mielenkiinnolla mitä se seuraavaksi hoksaa ja kyselee siitä. Pojan ääni kuului selvästi varmasti koko ratikkaan vaunun perälle asti 😁 äiti vastasi kaikkeen miten vain osasi. Ratikka
    pysähtyi hetkeksi ja poika näki ulkona kepillä kävelevän miehen. Äiti miksi toi mies kävelee ton kepin kanssa. Äiti siihen että sillä on varmasti jalka kipeä. Pojan pää pyörii ja katsoo taas sisälle ratikkaan. Äiti miksi toi täti on niin pahan näköinen ja osoittaa sormellaan erästä naista mikä istui kasvot meihin päin ja poikaan päin. Oli vaikea pidättää naurua ja äitikin kuiskasi pojalle jotain minkä jälkeen juttua ei enää tullut. Katsoimme myös silloin pojan osoittaman naisen kasvoja ja ne olivat todella kiukkusen näköiset. Hän ei ilmeisesti pitänyt jatkuvasta puheesta tai oli vain luonnostaan sen näköinen. Kuka tietää 🤔

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos muistosi jaosta <3 Lapset ovat kyllä suorapuheisia niin hyvässä kuin pahassa ja se on meidän aikuisten tehtävä vastaanottaa, suodattaa, sulatella ja ohjata....kuitenkaan lytistämättä lapsen tapaa nähdä, ajatella ja kysyä.

      Poista
  9. Ihan mieletön banneri johon voin samaistua. <3

    Tuo ensimmäinen esimerkki teki niin surulliseksi. Superhappy siitä, että kännykkä ei ollut niin mikään houkutin, kun omat lapset oli pieniä. Muistan, että avasin läppärin kerran viikossa ja luin sähköpostit, joita ei tosin tulut. ;)

    Oli kyllä mielenkiintoinen postaus lukea, ihmiset.

    Ihanaa viikonloppua Onneli. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kuva onkin vähän sellainen "elämä täältä tullaan" ;)Aivan samoin mielin ajattelen omieni naperuusaikaa sekä omaa lapsuuttani. Monessa asiassa on sekä hyvät että huonot puolensa, aina ollut ja aina tulee olemaan.

      Poista

Hei! Jätäthän jälkesi käynnistäsi blogissani :)