Monelle sana hankikanto ei sano mitään
ja toisille paljonkin.
Lapsuudesta on jäänyt mieleen ne aurinkoiset pakkaspäivät
ja huopikkailla tassuttelut
kun hanki kantoi.
Siinä oli jotain taianomaista
kuin olisi pilvillä kävellyt.
Olo oli kevyt kuin keijulla <3
Koiruuden kanssa
on ollut muutaman kerran
tänä talvena
hankikantoaamuja.
On hupaisaa katsoa kun tassusankari aloittaa varovaisesti pellolle menon,
rauhallista etenemistä
ja sitten ahaa elämys,
tämä kestääkin,
ei uppoa!
Siitä lähtee....vauhdilla ja pitkälle.
Aamulenkki jos sitten sattuu venymään ja aurinko alkaa lämmittämään
niin,
plups!
Alkaa epävarmuus ja on kyllä naurussa pitelemistä kun
neljä jalkaa tuntuu lisääntyvän kahdeksaksi
ja koko koiran olemus leviää hangen pinnalle
edeten kuin vesimittari.
Lenkin lopuksi selkeä EI,
ei mennä enää tonne.
Eipä menty,
oli pikkasen liukasta,
ei pitänyt saappaat eikä tassut.
*Hau*