Valon vähentyessä luontokin pehmenee, terävät värit sekä reunat häviävät ja asioita voi nähdä eri kantilta kuin aiemmin.
Kun katson puuta, ilman lehtiä, sehän on naku...vain nahka päällä.
Voi raukkaa, ilmat viilenevät ja tuulet puhaltavat, siinä vain ilman rihmankiertämää.
Alasti, paljaana kaikki mutkat esillä ja silti kukaan ei tunnu katsovan ainakaan "sillä silmällä" ;)
Ohikulkevat ihmiset painavat päänsä hupun alle, kiristävät nyörejä ja mielessään sadattelevat syksyä ja liukkaita lehtiä maassa.
Niitä upeita lehtiä jotka keväällä meitä ihastuttivat kirkkaan auringon paistaessa, pieniä vihertäviä hiirenkorvia.
Niitä kesäisiä lehtipaljouksia oksilla joista äärettömän kaunis kahina kuului heinäkuun helteissä tuulen puhallellessa korviin.
Niitä nahkeita lehtiä vihdassa, jotka läiskähtelivät iholle mökkisaunan lämmössä kesäisenä iltana.
Niitä syksyisen värikylläisyyden ja hehkun täyttämiä lehtiä joita tuuli puhalsi sekä kieputteli ilman viiletessä ja kesän vaihtuessa syksyksi.
Siinä ne nyt maassa kimaltelevat sateen kastelemina, katuvalon loisteessa ruskeina ja unohdettuina.
Mutta miten meidän puu...
Sisällä rungossa, kuoren alla kiemurtelee ja virtaa vihreä elämä, iloisena menneestä kesästä ja luottavaisena odotellen talven pakkasia.
<3 Kevät tulee taas ja hiirenkorvat <3
