Mielenkiintoinen keskustelunpätkä
työpaikan kahvihuoneen pöydän ympärillä
ihan tavallisena keväisenä päivänä.
Mietimme aluksi formulakuskien ja jääkiekkoilijoiden palkkoja,
snookkerin voittorahoja,
kuinka ne ovat ihan älyttömiä.
Aasinsiltana lasten harrastuksiin, tietenkin.
Lapsilla on hyvä olla harrastuksia
ja ei liikaa
että aikaa jää myös olennaiseen
eli vanhempien kanssa ajanviettoon
sekä ihan leikkiin.
Puhuimme että monissa paikoissa se kilpaileminen
alkaa melkein heti alkeiskurssien jälkeen,
oli laji mikä tahansa.
Halutessaan ihan vain harrastaa jotain lajia
onkin aika hankalaa löytää ryhmiä.
Esimerkkinä sanoin
että kummastelen sitä kun itse opettaa lapsille
että pelaamisessa kaikkein tärkeintä on
yhdessä olo, reilu peli ja ilo.
Talomme esikouluopettaja sanoi että
"ei ole mitään järkeä lähteä pelaamaan ilman että tavoittelee voittoa".
Jäin tätä pohtimaan kotimatkallakin,
että niin se vain tulee meistä aikuisista se asenne lapsiin
"voitto on tärkein".
Ilmankos maailma on niin nurinkurinen.
Tyttäreni pelaa pokemonia,
sekin on mennyt ihan sotatantereeksi.
Peli tarkoitettiin yhteiseksi iloksi ja liikkumisen lisäämiseksi.
Nyt aikuiset (varsinkin miehet) käyvät raivoisaa taistelua,
ajavat yökaudet autoilla pelaamassa,
huutavat hävyttömyyksiä niin avoimesti kuin nettisaiteilla.
Missä on ilo??
Jos työajan, päiväkotielämän, koulun tai opiskelun ulkopuolella
tapahtuvan harrastuksen päätavoite on raivokkaasti voitto
niin kyllä me ihmisinä ollaan hiukan hakoteillä.
(kuva on napattu Pöllöä varten Suomenlinnan lelumuseosta)
*Reilua pelaamista ja iloa päivään*
Minun lapsuudessani muksut sopivat koulussa, että nähdään vaikka luistelukentällä läksyjen teon ja ruuan jälkeen. Sitten sinne vaan mentiin ja luisteltiin ja pelattiin. Se oli sellaista höntsäilyä, mitä ei voi enään harrastaa. Aina pitää kuulua johonkin seuraan tai joukkueeseen!
VastaaPoistaNiin se oli omassa lapsuudessakin, pihoilla leikittiin kirkkistä ja rakenneltiin majakyliä. Talvella luisteltiin ja tehtiin lumilinnoja jne. Koko vapaa aika meni ulkona.
PoistaNäinhän se on. Kakkoseksi tullutta ei arvosteta ollenkaan.
VastaaPoistaSe on kumma, koska aina joku on kakkonen...kolmonen..nelonen.. ihan väkisinkin.Arvostus ihan vain pelaamiseen yhdessä, se puttuu ja se on huono asia.
PoistaMinä olen kyllä sitä mieltä että oli mikä tahansa laji niin lapsien pitäisi saada vaan nauttia osallistumisesta ilman että on "pakko" voittaa. Sitten on eri asia kun kasvavat ja itsekkin haluavat tavoitteellisesti liikkua, silloi se voitto onkin ihan eri juttu:) Mukavaa kevätpäivää💖
VastaaPoistaNiin juuri, nauttia ja oppia jotain uutta sekä sitä sosiaalista kanssakäymistä. Isompana onkin eri juttu. Itseasiassa aika kumma että meille aikuisille löytyy kyllä harrastuksia ja ryhmiä joissa ei pelata hampaat irvessä voitosta. Aurinkoa kevääseen <3
PoistaOlen samaa mieltä Onnelin kans, ja esikouluopelle sanoisin, että ei kaikessa aina tarvitse olla järkeä, joskus voi, ja pitää, ihan vaan pitää hauskaakin. Siitä saa paljon voimavaroja arkeen, niin lapset kuin aikuisetkin.
VastaaPoistaSe onkin sitten toinen juttu kun edustaa sitä toista sukupuolta ja väliin ajatuskuilu on hirmuisen suuri. En yleistä, on miehiä toisenlaisiakin ;) Voimavara olikin hyvä ilmaisu, kiitos Possu :)
PoistaEhkä se on vaan meidän sisään rakennettu. Mutta pelit opettaa myös häviämään, mikä on hyvä juttu. Mutta jälkikäteen ei ehkä jää mieleen edes ne voitot, ainakaan nyt lautapeleissä ja kevyemmissä harrastuksissa vaan se yhteinen tekeminen ja vietetty aika.
VastaaPoistaMukavaa torstaita Onneli. <3
Toivon ettei olisi. Toki häviämistä opetellaan juurikin noiden lautapelien yms. kautta ja se on ihan hyvä. Harrasteissa vaan kun muuttuu niin inteesiiviseksi heti kun alkeet opittu. 5-6 vuotiaat ramppaavat viikonloput jalkkispeleissä ja jääkiekosta puhumattakaan, viikolla harkkoja ja sitten päikässä ollaan ihan väsyneitä, ylikierroksilla, masentuneita jne. kaikkea on tullut nähtyä. Kivaa tätä päivää Tiia <3
PoistaMun kuopus oli ensin sellasessa höntsäryhmässä futaamassa (ja ihanaa, että tällasia vielä on!!!) ja myöhemmin halusi liittyä ihan joukkueeseen. Siinä tulee monta asiaa mukana joista en ollut niin kovin innossani. Ei vähiten talkootyöt ja aikuisten mukanaolo, se ei enää ole vain lapsen harrastus vaan vähän niin kuin koko perheen. Lisäksi se tavoitteellisuus ja voittokeskeisyys, tosiaan, mua vähän vaivasi.
VastaaPoistaSittemmin kuopus lopetti ja nyt toivon, että jatkaa höntsäilyä kun kenttä on sulanut. Pitääkin tarkistaa mahtuuko nappikset vielä jalkaan...
Meillä juuri tuo nuorimmainen kävi alkeiskursseja ja jatkoja aika monesta lajista mutta kun harraste muuttui vain kilpailemiseksi niin lopetti. Olisi halunnut vain harrastaa, saada ystäviä ja pitää hauskaa. Höntsäily on hyvästä ja kasvattaa kaverisuhteita <3
PoistaIhan olen minäkin Onnelin kanssa samaa mieltä.
VastaaPoistaKiitos, meitä taitaa olla monta :)
PoistaSamaa mieltä on tämäkin Onneli 🐾🐾
VastaaPoistaKiitos Onneli :)
PoistaTotta turiset :) Monet lapset ovat lopettaneet pelaamisen joukkueissa, kun päätavoite on koko ajan voitto ja voitto.
VastaaPoistaTiedän myös monta joilla vanhemmat eivät anna lupaa lopettaa vaan mennään vaikka läpi harmaan kiven. Lopputulos, lapsi voi pahoin. On meitä aikuisia moneen junaan.
PoistaKyllä! Niin monessa kilpaillaan ja tavallisistakin asioista tehdään kisa. Itse koetan välttää moista viimeiseen asti ja tehdä niinkuin hyvältä tuntuu.
VastaaPoistaSama täällä, kilpailu ei minusta sovi päiväkodin peruspäiviin. Joskus voidaan ottaa leikkimielinen kisa ja niissäkin yleensä koitetaan voittaa itsensä <3
PoistaMinusta voitto ei ole tärkeä vaan se että esim harrastus on selkainen josta tykkää ja joka innostaa harrastamaan...muistan aikoinani kun erään tuttuni isä valmensi tytärtään ja ei antanut kyllä armoa tytölle ikinä aina vaati että on oltava paras,vain voitto kelpasi...tyttö kärsikin niin kovin että sairastui ja taitaapa vielä tänäkin päivänä noita arpia kantaa sisällään vaikka tästä jo yli 20 vuotta....
VastaaPoistaAivan kauheaa, kuinka oma vanhempi saa aikaan syviä arpia. Vanhemmilla on niin suuri vaikutus. Surullista.
PoistaKilpailu pilaa monta asiaa. Onneksi löytyy sellaisiakin, jotka osaavat iloita. Nykyään jo tarjotaan joissain urheiluseuroissakin lapsille ihan vain harrastusryhmiä.
VastaaPoistaSamaa mieltä kanssasi olen. Enemmänkin saisi olla lajissa kuin lajissa niitä harrasteryhmiä.
PoistaKiitos Onneli <3 Ihanaa kun muistit mut :) Me ollaan oltu maalla Ja kun täällä ei ole ole wi-fiä eikä mulla tablettia (vain nuo syötävävät..), niin tää sosiaalinen elämä on jäänyt vähiin ;)
VastaaPoistaTeidän kirjoituksia lukiessa en enää tunnekaan olevani niin huono vanhempi, kun en juoksuttanut Poikaa pienenä harrastuksesta toiseen vaan annoin olla kavereitten kanssa touhuta mitä nyt milloinkin. Siitä etanoiden piirtelystä naapuritalon (kerros) kivijalkaan, ympäri koko talon, en kyllä oikein tykännyt..signeerasi vielä omansa, kun oli just oppinu 1kirjoittamaan.. onneksi, se oli hiiltä, parin etanan jälkeen naapurin kanssa jo nauratti kun sitä kivijalkaa pestiin.
Mutta ehkä siksi Pojasta kasvoi empaattinen, toiset huomioon ottava, avulias, "kaveria ei jätetä"-tyyppi, kun ei ole aikuisia koko ajan sanomassa mitä ja miten tehdään. Lapset tiesi, että apua saa kun pyytää, muuten saivat leikkiä ja olla keskenään.
Kyllä lapset osaa ja tietää :)
Voisin kertoa pari esimerkkiä siitäkin kun vanhemmat haluaa, mutta...tää puhelin... 😊😊
Ole hyvä :) oli ihan pakko tuosta pelistä räpsäistä kuva museossa kun silloin ei muita pöllöjä osunut silmiin. Vanhemmuudesta juurikin se on tärkeää että on lähellä ja apuna tarvittaessa mutta ei torppaamassa luovuutta ja leikkejä, niissä se oikea sosiaalisen kanssakäymisen koulu käydään. Lapsissa on hyvyys syntyessä ja se mihin suuntaan se kasvaa on kiinni meistä aikuisista <3
Poista